Kiinnostaaks ketään oikeesti? Pitäisikö?

[Irmeli Pietilä]

Olen hissuksiin sulatellut päättyneen verkkopainotteisen opettajankoulutuksen palautetta. Aika moni oli kokenut sosiaalisen webin puolesta puhkumiseni ja puhisemiseni jopa ahdistavaksi: miksi pitäisi osata noin monta juttua, eikö voisi riittää, että vastaanottelee ja palauttelee tehtäviä Moodlella? Toki oli niitäkin, jotka olivat kokeneet avoimilla areenoilla huseeraamisen palkitsevaksi.

Aloin miettiä, olenko sittenkin vain joku hörhö, joka on innostunut leikkimään uusilla leluilla. Onko näillä vempaimilla jotain todellista lisäarvoa oppimisen kannalta? OnOn, huutaa ääni sisälläni, mutta miten osaisin puhua sen äänen muille pelästyttämättä heitä heti alkuunsa!

Jos merkitystä ei näe, on haluton uhraamaan aikaa kaiken uuden haltuunottoon. Hyvänen aika, eihän sitä aikaa tahdo löytyä edes niille, jotka ovat merkityksen aavistaneet. Lukekaa vaikka Helin pohdiskeluja aiheesta (tuosta voi aloittaa ja saman tien losottaa menemään seuraavatkin merkinnät).

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vääristynyt kuva todellisuudesta. Näillä sosiaalisen median turuilla keikkuessani, omia (aikuisia) lapsia seuratessani ja blogien kautta ystäväpiirin hankkiessani olen jäänyt sokeaksi sille, miten "tavalliset ihmiset" nettiä käyttävät. Samasta sisäpiireilyn vaarasta puhutaan CommonCraftin blogissa.

Seuraava haaste minulle olisi oppia viestimään sosiaalisen webin ilosanomaa kohtuullisina annoksina niille, jotka eivät vielä ole homman hurahtaneet. Yksi askel taaksepäin, kaksi askelta eteenpäin, vai miten se nyt oikein menikään. Joka tapauksessa: varoa pitää, ettei mene maitohapoille, itse ja kuulijat!

[Aaro Toppinen]

"Vempeleitä" on tosi paljon, joten joskus on varmaan hyvä ottaa pieni tuumaustauko, toivottavasti ei kuitenkaan pakkia päälle.
Meillä edetetään pienin askelin eteenpäin niin nuorten kuin vähän vanhempienkin kanssa, kuten allaolevista linkeistä voi itsekukin todeta.

http://www.nopolanews.fi/fin/etusivu/?selectedNumber=93&article=3745&teema=20&id2=80
http://www.nopolanews.fi/fin/etusivu/?selectedNumber=93&article=3743&teema=16&id2=76

Etenkin mieltä lämmittää 3. ja 4. luokkalaisten omatoimisuus niin jutun teossa kuin kuvauksissakin. Ja onhan siinä aimo annos myös naapurikuntamarkkinointia mukana.... "suosittelemme muillekin"

[Irmeli Pietilä]

Nopolanews on hieno!

Se kai minua hämää, että lasten ja nuorten kanssa vermeiden käyttöönotto on niin helppoa! Ei tarvitse perustella tarvetta, niille riittää käyttöönoton houkuttimeksi uteliaisuus. Aikuisena on niin paljon vaikeampaa. Sen sijaan, että nappailisi sieltä tältä jotain kivalta kuulostavaa käyttöön, täytyy tunnollisesti lähteä suorittamaan käyttöönottoa. Pitää opiskella kuin opiskeltavaa, sen sijaan että vain kokeilisi.

Mun (ja monen muun tuntemani "vihkiytyneen") virheeni on, että jos joskus saan puolen tunnin puheenvuoron, yritän vahingossa vuodattaa siinä ajassa kaiken, mitä itse olen oppinut kolmessa vuodessa. Ja sitten kuulijoille tulee ähky ja ahdistus.

[Heli Nurmi]

Tulee varmaan usein syyllistyttyä tuohon painostuksenomaiseen intoiluun - lähetin juuri kollegoille (kaikille) suomalaisen second lifen esitteen ja ideoin eteenpäin vaikka ei meillä oikeesti ole aikaa eikä kykyjä sellaiseen, vielä.

Itsekin olen viime päivinä huomannut että en ota vastaan yhtään uutta vempelettä vähään aikaan. Kun juttelin varsinaisen tekijän kanssa niin nörteillä on tosi pitkö historia yhdessä puuhaamisessa, he teki sitä jo ennenkuin se oli mahdollistakaan :) mutta minä vasta tänä talvena ja nyt jo pyörryksissä.

Mutta olenhan tilastollinen poikkeus vanha nainen täysin vailla atk-koulutusta, ei minun pitäisi olla innostunut. JAIKUa kaikki nyt hehkuttaa, sitä pitäis kattoo - minä olin vaan liittyvinäni enkä ottanut kännykkään... aina sitä jotenkin rajaa luonnostaan kun aika on rajallinen ja mieli...

[Timo Rainio]

Sama fiilis iske tännekin ja usein. Joskus tässä tilanteessa auttaa pieni menneiden muistelu. Itse olen ollut enemmän tai vähemmän työelämässä viitisentoista vuotta ja tänäkin kuitenkin aika lyhyenä aikana moni asia on muuttunut.

Muistaakseni joskus 90-alussa windows alkoi korvata dos-maailmaa ihan oikeasti. Koneet kaatuilivat ja moni olisi mieluummin pitäytynyt vähemmän graafisessa ympäristössä kaipaamatta hirveästi esim. mahdollisuutta siirtää tietoa (copy-paste) ohjelmien välillä. Itse muistan ensimmäisessä työpaikassani lähetelleeni kokouskutsuja melkoisen tovin faksilla ja kun ehdotin joskus kokouksessa, että voisimmeko alkaa käyttää sähköpostia (kaikilla porukassa oli jo sähköpostiosoite jonka lukeminen oli jollain kyllä satunnaista tai sihteerin hommia), todetiin että kun sähköposti nyt saattaa olla vaan ohimenevä villitys niin paras että Timo lähettää varmuuden vuoksi ne faksitkin vielä. Sitten yhdessä pienessä pilottihankkeessa teimme weppisivuja muutamalle ihan merkittävälle yritykselle todella kotikonstein. Saatiin tehdä, kun ajateltiin, että eipä niitä kukaan kuitenkaan lue. Menikin muutama vuosi, kunnes alkoi tulla noiden sivujen kautta maailmanlaajuisesti kyselyjä ja tuotepalautetta, jolloin päättivät tehdä ihan oikeat sivut ja käskivät meidän äkkiä sulkea nämä leikkisivut.

Eilen olin palaverissa, jossa innostuin taas paasamaan e-oppimisesta ja sosiaalisesta mediasta. Ihan perustellusti joku totesi, että perinteisessäkin opetuksessa riittää töitä ja mitä sitä sosiaalista mediaa käyttämään, kun sähköpostitulvaan meinaa jo muutenkin hukkua. Niinpä - mutta viidentoista vuoden kuluttua nuokin jutut voivat olla ihan itsestäänselvyyksiä. Tai jotkin muut. Ja jonkun pitää vaan paasata, kokeille, kehittää ja kouluttaa näiden käyttöä. Toivottavasti sitä kautta löydetään ne toimivat ja hyvät välineet. Ja toisaalta juuri nuorten kautta, jolle moni uusi värme esim. koulussa tulee tutuksi leikin ja kokeilun varjolla, ne juuri ujutetaan sitten joskus osaksi arjen toimintamalleja.

Ja kun nyt jonkinmoisen retrofiilistelyn pauloihin joutui, niin kaikista upeista tuttavalta käytettynä ostettu Sinclair ZX-81 lienee yhä vielä laite joka on tarjonnut ne parhaat tietotekniset ahaa-elämykset.

[pe3]

Ollaan tuolla Wikiopiston puolella ideoitu, että pitäisi suunnitella tähän tarkoitukseen mitä hyötyä on sosiaalisesta mediasta -starttipaketti. Siellä ei nyt oo muuta kuin kaksi linkkiä aihetta käsitelleisiin Jaiku-keskusteluihin. Puhuin tästä vielä jälkikäteen livenä parin jaikulaisen kanssa ja olimme samaa mieltä, että tää olis tärkeä juttu.

Jos intoa löytyy, niin tulkaa ihmeessä tonne Wikiopiston Jaiku-kanavalle kehittelemään tätä.

Niin pitkään kun luulee opettelevansa vain jotain tietokoneohjelmia tai verkkopalveluita, missaa kyllä koko pointin. Pitäisi tajuta, että opettelee verkkososiaalisuutta, yhdessä tekemistä, itseä hyödyttävää jakamista jne. Tähän liittyy toinen kehittelyvaiheessa oleva kurssi, Wikit organisoimisen välineenä, jossa wikien käyttämiseen suhtaudutaan uutena kansalaistaitona.

Lopuksi vielä Brasilian kulttuuriministerin puhe muistuttamaan, että kaikki eivät näe näitä asioita turhina.

[Ville Venäläinen]

Itse törmäsin tähän ajatteluun pienessä koulutuksessa rehtoreille, jossa perehdytin hetiä blogin käyttöön. Täytyy kuitekin sanoa että suurin osa porukasta oli innostuneita asiasta. Painotinkin koko ajan oppimista, sosiaalisista vuorovaiktusta ja täältä syntyviä mahdollisuuksia. Oma kokemukseni on että moni näkee tämän maailman vain tekniikkana vaikka tämähän on ensisijaisesti sitä kaikkea muuta, vaikkakin tekninen kynnys on olemassa.

Tässä parin rehtorin mietteitä asiasta hankkeen blogissa joka pistettiin pystyyn: http://petra.mikkeli.fi/blogi/blog/2008/05/20/blogi-tyovalineena/.

[Anne Rongas]

Minä olen valinnut käännyttämisen välttämisen. Ne, jotka eivät itsekseen esimerkkejä katsomalla hiffaa, mistä on kysymys, saavat minulta suosituksen harrastaa vahoja menetelmiä ihan rauhassa.

Uskon ekspansioon. Kun vetämässäni hankkeessa on äärimmäisen vähän rahaa ja aikaa käyttää suurten joukkojen ulko-yläpuolelta valistamiseen (joka on hidasta, tehotonta ja yleensä aika turhaa), toimin toisin.

Ne, jotka innostuvat, saavat niin paljon kuin ehtivät niellä. Jos sosiaalinen web tuottaa hyviä tuloksia, se leviää vääjäämättä. Evoluutio toimii, vain elinkykyinen jää eloon.

Minä olen miettinyt, että tässä (edelleen) alkuvaiheessa on jopa haitaksi, jos haluttomat väkisin räpeltävät toteutuksia. Syntyy innottomia toteutuksia.

Web1.0-välineillä into ei ollut niin ratkaisevaa. Asiantuntemus näkyi tuotoksissa ja se riitti melko hyvin. Sosiaalisessa webissä pitää antautua mukaan vuorovaikutukseen. Siellä ei passiivisesti seurailla sivusta. Tai no, siis on myös hyviä toimintarakennelmia, joissa riittää, että laittaa jutun liikkeelle, mutta siihen päästäkseen on myös laitettava itsensä likoon ja oltava kliinisen asiantuntemuksen lisäksi hieman intoa.

Sitten tuolla opettajamaailmassa, jossa Irmelikin olet innostajana kurssillasi toiminut (tai tulevien opettajien maailmassa), on kahtalaista porukkaa. Osa mieltää tehtävänsä niin, että he hankkivat ammatillista tietoa, jota jakavat sitten kansalle ja pyrkivät pysymään asiantuntevina alansa ammattilaisina. He opettavat aineita. He usein korostavat, että eivät ole kasvattajia.

En tarkoita Irmeli kurssiasi, en ole sitä juurikaan ehtinyt seuraamaan, vaan noin yleisesti ottaen.

Sitten on niitä toisia, joiden opettajuus on kokonaisvaltaisempi asia ja oma oppiaine on siinä eräs kuriositeetti. Tämä joukko on aina ajatellut, että kyse on oppimisesta ja yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta ja tiedonkäsittelystä ja kriittisestä ajattelusta ja luovuudesta ja motivoitumisesta.

Tuolaisen jälkimmäisen opettajan kanssa olen juuri saanut työskennellä kaksi kuukautta. Olen hänen teknisenä tukinaisenaan saanut giganttisen täydennyskoulutuskurssin siitä, miten merkittävästi sosiaalinen web tuo uutta oppimiseen.

Koko prosessin ajan pohdimme suhteellisen vähän välineitä ja tekniikkaa ja suhteellisen paljon oppimista, ihmisenä kasvamista ja näiden suhdetta yhteisössä elämiseen.

Pakotimme kohtuullisen ison joukon nuoria (55 lukion 1-luokkalaista) yhteisöllisen oppimistyöskentelyn tuskaan. Alku oli valituksen kuoroa ja kokematon opettaja olisi heti perääntynyt, ei tästä tule mitään. Varsinkaan sisältöjen oppimisen näkökulmasta. Aineenopettaja olisi pelästynyt, että nyt jäävät yo-taidot hataraksi.

Koska sosiaalinen media opettamisen, ohjaamisen ja oppimisen välineenä vaatii tiettyä näkyä ja kokonaisymmärrystä, se on myös pedagogisesti ja didaktisesti vaativa. Totesimme kollegan kanssa, että ei tästä kummallakaan olisi tullut yksin mitään (minä teen yksin surkeita verkkokursseja).

Yksinopettamiskulttuuri suhteessa sosiaaliseen mediaan ei oikein toimi. Pitäisi olla myös sosiaalinen opettamiskulttuuri. Eikä sen tarvitse olla iso suuritöinen juttu. Meillä oli kokeilussamme koko ajan mukana kolmaskin pedagogi, jonka kanssa välillä hyvin pieniä hetkiä kelailimme juttua. Se pieni kelailu oli merkittävää. Into ei vielä riitä. Pitää olla myös kyky hahmottaa kokonaisuutta. Siksi toisen ajatus, toisen kysymys, vuorovaikutuksen foorumi, vie eteenpäin.

Tämän vuoksi olen valinnut taktiikkani. Ja toimii. Nyt on kaksi seuraavaa opettajaa jonottamassa mukaan pieneen näkymättömään verkostoon. He puolestaan vetävät aikanaan mukaan muita ja koska verkostoon pätee eksponentiaalinen leviäminen 2-4-8-16- jne. ekspansio alkaa toimia, mikäli juttu on hyvä. Sitä ei voi estää.

Näistä kokemuksista rakentelen syksyksi Wikiopistoon opintopiirin tylsästi nimeltään Perinteisenen luokkaopetus sosiaaliseen mediaan. Opettajat ovat pyytäneet.

Tärkeintä on opiskelijoiden palaute. Toivovat lisää. Ovat tyytyväisiä monipuolistumiseen. Ja erityisesti passiivinen rooli alkaa tökkiä, kun saa hyviä sosiaalisen oppimisen kokemuksia. Toisinaan on tietenkin hyvä myös olla ja kuunnella. Kokeilukursseihimmekin kuului perinteistä luento-opetusta.

Kehittelyssämme olemme vielä alussa. Toteutuksessamme on paaaljon parantamisen varaa. Mutta tuotokset ovat opettajan silmissä merkittäviä ja laajalla rintamalla, ei vain niin, että hyviltä tulee tasaisesti hyviä tuotoksia vaan niin, että yllättyy. Niinkuin nyt vaikka siitä, miten suuri ero on, jos vastaa kokeessa oikein kysymykseen, millainen on novellin rakenne verrattuna siihen, että opiskelija itse kirjoittaa minuuttinovelleja, kuten ryhmä Rölölölöö prosessointiblogissa (kujeillessaan laittoivat sisältövaroituksen, rohkeasti sisään vaan!) ja loppuesityksen wikiverkkolehden sivulla näkyy.

Tässä minuuttinovellisuosikkini:
Neljäs THV-minuuttinovelli
Jokke oli kastelemassa kukkia. Jokke piti puutarhanhoidosta. "Jokke, syömään", huusi hänen vaimonsa. Jokke meni syömään vaimonsa tekemää hyvää kotiruokaa. Syötyään hän palasi puutarhaan kastelemaan kukkia. Muovikukkia. Jokella oli pitkät kalsarit farkkujen päällä.

[Ville Venäläinen]

Anne, olen samaa mieltä ettei lähetyssaarnauksella tai ristiretkillä saada hyviä tuloksia. Homman pitää lähteä sisältä päin. Tällaista pitää haluta. Sama tekijä erotti myös tuossa mun ryhmässä tekijät.

[Anne Rongas]

Jep Ville ja tuo teidän bloginne merkintä oli myös tukemassa omaa hahmotustani, vaikka en siihen tässä linkittänytkään. Olin juuri etsimässä sitä esiin, kun ajattelin laittaa saman vuodatuksen hieman editoituna omaan blogiini.

[Heli Nurmi]

Tekee mieli vielä kiittää Irmeliä mainiosta aiheesta joka koskettaa monia kirkassilmäisiä kehittäjiä juuri nyt. Ihmisen osallistuminen on rajallista mutta mukavaa? Minulla kietoutuu tässä kaksi historiaa: Timo kuvasi tuota tekniikan puolta joka on nyt hyvin ajankohtaista näiden vempaimien äärellä. Toinen historia nousee avoimen jakamisen kautta: minulla esim se lähti 1968 opiskelijaliikkeestä (kansainvälinen maailman parantaminen ja avoin toistensa tukeminen) - on kuin palaisi kotiin kun tunnistaa täällä samaa henkeä.

Mutta tuohon ydinkysymykseen halusin palata ennen kuin katoan mökille. Miten tuemme sen SISÄISEN halun syttymistä ja mihin suuntaan? On se kaunista että joka asiaan on jo perustettu wiki ja ne ovat avoimia kaikille jotka ehtii ja osaa. Ennen ne oli valittuja työryhmiä yms nyt ne ovat avoimia. Opitaan osallistumaan, taas kerran:)