Mitä sosiaalinen media on sinulle?

[Ville Venäläinen]

Olet liittynyt sosiaalisen median verkostoon täällä Ningssä. Kerro mitä itse sosiaalinen media käsitteenä tarkoittaa juuri sinulle.

[Esko Lius]

Onpa kinkkinen käsite, sillä mikä media ei olisi perustaltaan sosiaalinen. Sanaparia purkamalla se siis ei onnistu. Ehkä pärjään paremmin katsomalla mihin kohtaan karttaa olen pistellyt pieniä merkkinupeja.

Omaan mediamaisemaani merkkasin 90-luvulla bbs:t ja irc:n. 2000-luvun alkuvuosina neuloja pisteltiin kiihtyvään tahtiin, esimerkiksi sellaisiin kohtiin kuin keskustelufoorumit, blogit, Hotel Habbo, Wikipedia, 2nd world, Flickr, WoW, Facebook, Jaiku... jokseenkin tässä järjestyksessä.

Nämä kaikki silloittavat yksityisen ja julkisen uudella tavalla. Niiden avulla voidaan jakaa ja ammentaa tietoa, taitoa ja tunteita tehokkaammin kuin ennen. Vuorovaikutus syvenee ja tiivistyy.

Joskus vuonna 2000 tai 2001 olin yksin talvella mökillä. Kaadoin puita ohueen hankeen ja kiskoin rungot ylös pihamaalle. Hain vettä jäätyneestä kaivosta ja sytytin takan. Päähäni pälkähti pitää kulttuuria organismina: se kehittyy yliyksilöllisesti kuin muurahaispesä tai aivot - sitä vinhemmin mitä tiuhempaa vuorovaikutusta on.

Kävi niinkuin kuningasajatuksissa usein: rupeat etsimään idealle polttoainetta, ja pian löydätkin saman ajatuksen valmiiksi strukturoituna teoriana. Se oli silti minulle merkittävä elämys. Siitä muodostui kokemuksellinen pohja, jolta huomaan edelleen arvottavani ja jäsentäväni maailmaa.

Pitkän polun jälkeen - joka on aivan tarkoituksella tässä - tuumaan, että "sosiaalisessa mediassa" limittyvät ja lomittuvat monenlaiset säikeet: tuottajan ja vastaanottajan asemat; faktat ja emootiot; konventiot ja kokeilut.

Olemmeko me sitten tämän sosiaalisen median parissa kuin Pihtiputaan mummo erkkomedian äärellä: päivitellään ja osallistutaan omin kokemuksin tapahtumiin, joista kerrotaan, mutta vailla ajatusta taustarakenteista ja –motiiveista? Haluaisin nähdä meidän kuin Odusogan iltapäivälehdessä: liikkeellä omalla agendalla ja yhteiseksi hyödyksi.

Tuskinpa meidän media-asenteissamme kuitenkaan suurta eroa entisvanhaan on. Osa haluaa porautua metatasolle, osa ei. Osalle valtakulttuuri käy hyvin, osa pyrkii vastakulttuurin pariin. ”Sosiaalinen media” on yhtä lailla aikakauden antama leima tiettyyn teknologiaan perustuvalle viestinnälle kuin olivat sanomalehti, radio, elokuvat ja tv. Nekin ovat/olivat ulkopuolelta tarkastellen aika heterogeenisia ilmiöjoukkoja. Ubiikkimedian vaiheessa muistelemme sosiaalista mediaa yhtenä polun laattana muiden joukossa.

[Ville Venäläinen]

Esko, silmääni pistää hienosta kuvauksestasi kaksi erittäinen mielenkiintoista seikkaa. Ryhmän itseorganisoituminen varmasti koko sosiaalisen webin ytimessä. Monet pitävät itse asiassa tätä vuorovaikutusta oppimisena eikä mitään muuta. Taidan olla itsekin kallellaan tällaiseen ajatteluun.

Toinen mielenkiintoinen havainto on kokemuksesi jakaa ja ammentaa myös tunteita tehokkaammin kuin ennen. Moni ihminen joka ei ole sisällä näissä välineissä leimaa verkon välineeksi, jossa ei juuri pystytä tällaiseen ilmaisuun. Heidän mielestään verkossa käytävä vuorovaikutus ei ole todellista ja siinä menettää paljon sitä mitä on lähitilanteessa. Tuleeko sinulle mieleen jotain hyvää esimerkkiä tuosta tunneilmaisusta?

[Anne Rongas]

Kop kop, täällä psykologian opettaja ;-) tunne-ulottuvuudesta. Yhtenä pointtina ja ihan omakohtaisesti koettuna voin sanoa, että esimerkiksi välitön palaute ja sanomisiini reagointi toimii äärimmäisen hyvin sosiaalisen median välineillä. Se herättää paljon myönteisiä tunteita. Ja huom. kun palautetta osataan antaa oikein, esim. kysyä tarkentavia kysymyksiä kohdentaen, kriittinen palaute tuntuu hyvältä. Esim. tänään lukijalle ei heti avautunut blogimerkintäni eräs lause, heitti pikana kommentin, että onko kyseessä kirjoitusvirhe. Olin tosi ilahtunut, että saatoin heti selittää asian paremmin ymmärrettävällä tavalla. Sellainen lämmittää, vaikka kyse oli "virheestäni".

[Esko Lius]

Ville, tuo itseorganisoituminen on hyvä kommentti. En kyllä tiedä onko se ryhmän.. ehkä pikemminkin yksilön ominaisuus tässä post-tietoyhteiskunnassa, jota mielen aikakaudeksi kutsutaan.
-
Oikein timantti huomio, Anne. Nopea kommentointi luo yhteyden tunteen... siis tunteen. Hidas kommentointi lähinnä siirtää informaatiota. Tämä on ihan olennainen piirre netin yhteydessä – sitä harvakseltaan käyttävät eivät ota ymmärtääkseen niitä jotka siellä yhtenään asuvat.

Tämä nopeuden yhteys tunneulottuvuuden kehittymiseen on varmasti yhteydessä siihen, että kasvokkainen vuorovaikutus välittää tunteita paljon enemmän kuin sen kielellisen viestin. joidenkin tutkijoiden kalkulaattori väittää, että kielellisen osuus on 10 prosenttia. mene tiedä.

Netissä on siis pystyttävä toimimaan ilmaisuvoimaisemmalla kielellä, olemalla äänessä enemmän tai ilmaisemalla useammilla tavoilla. tähän on vastannut hyvin esim. FB jonka leikkisovellukset vastaavat jokseenkin täsmälleen apinoiden rapsuttelua.

[Anne Rongas]

JES illan hohotus tuo FB > apinoiden rapsuttelu :-D :-D

[Esko Lius]

Alkaa olla niin, että on yhtä relevanttia kysyä hyvää esimerkkiä reaalimaailman tunneilmaisusta kuin virtuaalimaailman. Kummassakin ympäristössä voi osoittaa ottavansa toisen huomioon omaehtoisena persoonana, molemmissa voi olla omahyväinen paska, välillä tulee viestittyä suurten tunteiden asioita, välillä pieniä..

Minulle Spymac oli sellainen ympäristö, jossa opin perheytymään nettituttujen kanssa. Pidin siellä blogia ym. pari vuotta, mutta poistuin kun ylläpito rupesi myymään jo isoäitiäänkin. Elämään arkea ja juhlaa, asioita ja tunteita. Blogeissa murehdittiin lasten tekemiä tuhopolttoyrityksiä ja ostettiin photoshop-taidetta, ettei keskilännen omakotitalo olisi mennyt vasaran alle. Huomataan toisen vaihtaneen avatarin ja uhrataan sille ajatus, niin että oivalletaan miksi.

Spymac on minulle ohi jäänyt aika, mutta jätin blogiini pari merkintää. Käykää katsomassa: http://fiber66.spymac.com/blog/ Erityisen hilpeä on mun 40-vuotissynttäri (Birthday Party + kommenttiketju) Toinen jäljelle jätetty eli Habbo-juttu syntyi siitä, kun neljä meidän perheen jäsentä oli kukin omalla tietsikallaan netissä ja tavattiin hotellissa.

[Sari Jaaranen]

Monenlaista yhteistekemistä, virallista tai epävirallista erilaisilla välineviritelmillä. Nykyään vaan homma tahtoo mennä liiaksi välineurheilun puolelle, kun vähän väliä tulee uusia hienoja alustoja, joille on "pakko" mennä mukaan.

[Taru Kekkonen]

Sari, tiedän tunteen.
Mutta mikä sen pakon meille tekee? Mistä se tulee? Kuka sen luo?
Luulisin että pienillä lapsilla on illalla samanlainen tunne kuin minulla usein. Ei millään malttaisi käydä nukkumaan, kun ei tiedä mistä hienosta ja mukavasta voi sillä aikaa jäädä paitsi.

[Ville Venäläinen]

Tuo välineurheilu on myös yksi lähestymistapa, mutta kuinka monelle meistä se juttu on itse väline? Minua ainakin tässä kiehtoo toiset ihmiset, vilkas vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen. Välineet vain tukevat sitä. :-)

[Taru Kekkonen]

Joo, jotkut varmasti saavat kicksinsä välineistä, jotkut vuorovaikutuksesta ja yhdessä tekemisestä ilman välineitä, jotkut taas sitten nimenomaan välineiden mahdollistamasta vuorovaikutuksesta. Minulla ainakin homma pysyy paremmin tasapainossa niin kauan kun välineet eivät ole itsetarkoitus. Se mikä koukuttaa, on minulle nimenomaan se mitä välineillä tehdään. Ja tietysti myös se, kuka tekee.

Pitää myös malttaa ja muistaa se, etteivät samat asiat loksahda kaikille samaa tahtia kuin itselle. Esim. uusien välineiden käyttöönotto ei ole kaikille yhtä luontevaa. Todistettu kuitenkin on, että humanistikin voi oppia jos haluaa :)

[Hannu Linturi]

Nyt ymmärrän miten Parmenides ja monet muut kokevat maailman. Mikään siinä ei ole oikeasti uutta. Vanha palaa aina. Oikeastaan se ei edes ole vanhaa eikä uuttakaan, koska aika menettää merkityksensä ikiajan poljennossa, joka on kuin alkuasukkaan paukutus peurannahkaan. Siihen nirvanaan jos uppoaa, oivaltaa, ettei mitään perimmiltään synny, kaikki on vain kierrossa. Antiikkikaupassa on myös toinen hemmo, Herakleitos, joka on sitä mieltä, että oikeastaan kaikki on uutta. Vanhakin, koska se kohdataan aina uudessa kontekstissa.

Ota näistä äijistä selvää? Kallistun kyllä Herakleitoksen puolelle, koska noilla mentaalimalleilla elämä on luultavasti helpompaa. Killeristrategia olisi valita molemmat!

[Esko Lius]

Herakleitos on kyllä viime aikoina ollut kovassa kurssissa, kun virtuaalimaailman muutosprosessit ovat tuntuneet todistavan oikeaksi hänen väitteensä, ettei mitään ole vaan kaikki on alati muuttumassa joksikin muuksi.

Kaipa näistä mentaalimalleista sen verran on hyödyksi, että voi pysähtyä luokittelemaan viestinnän ja teknologian prosesseja. Siitä voi rakentaa ikään kuin lauseopin, jonka avulla tutkailla mitkä motiivit, struktuurit ja ratkaisumallit ovat pysyviä kuin lauserakenne, ja mitkä osaset puolestaan vaihdannaisia kuin substantiivit. Mieleeni nousee Henri Bromsille keskeinen käsitepari syntagmaattinen - paradigmaattinen.

Kun itse kullakin on vain yksi elämä ja tasamittaiset viikot, olennaista lienee huomata paitsi se, että uudessa (sosiaalinen media) on vanhaa, niin myös se että vanhassa (oma koti, metsäpolku) on uutta.